Moikka taas!

Tästä iltaisella tai pikemminkin yöllä kirjoittamisesta on ilmeisesti tullut rutiini. Päivällä nimittäin koneen on vallannut pikkuveljeni eikä läppärillekään pääse sen ollessa epäkunnossa. Ja muutenkin näin myöhemmin on paljon helpompi kirjoittaa kun ei ole häiriötekijöitä.

No, mutta jos nyt siirryttäisiin siihen aiheeseen. Kuten otsikosta käy ilmi, aiheenani on puhua haaveista. Tai ainakin minun nykyisistä haaveistani. Nuorempanahan sitä haaveili monesta asiasta eikä niistä kovin moni haave loppujenlopuksi toteutunut. Päivällä tulin sitten miettineeksi pitkäaikaisinta haavettani, joka on pysynyt ajatuksissani jo muutaman vuoden. Rupesin siis haaveilemaan näyttelijän urasta joskus 13-14-vuotiaana eli siinä 7-8 luokalla. Olin kuitenkin todella ujo peruskouluaikoina, olen ollut koko ikäni. Vasta peruskoulun jälkeen aloin päästä ujoudestani eroon, eikä se nykyisin ole niin paha kuin silloin nuorempana. Olen haastanut itseni uusiin tilanteisiin ja nykyinen opiskeltava ammattinikin on sellainen, jossa tarvitaan sosiaalisuutta. Tietenkään pieni ujous ei koskaan ole haitaksi.

Olin siis kahdeksannella luokalla koulussa kavereideni kanssa eräässä näytelmäkerhossa, jossa esitimme jonkin näytelmän ala-asteelaisille, olisivatkohan olleet ekaluokkalaisia. Esityksessä minulla ei ollut päärooli eli olin enemmänkin sivuroolissa. Kuitenkin tykkäsin näytellä siinä ja sen jälkeen innostuin näyttelemisestä enemmän. En kuitenkaan tiennyt mitään missä olisi saanut näytellä, joten annoin ajatuksen näyttelijän ammatista ja näyttelemisestä edes harrastuksena kadota. Se ei kuitenkaan kadonnut minnekään, vaan on aina aika-ajoin pompannut ajatuksiin. Nyt kuluvan vuoden aikana se on kuitenkin palannut ajatuksiin vahvempana kuin koskaan. Esimerkiksi kun Uuteen Päivään on haettu nuoria koekuvauksiin, olen tosissani harkinnut menemistä. Mutta toisaalta kuvauspaikka olisi turhan kaukana eikä koulun takia pääsisi. Mutta haluan näytellä! Jokin harrastajateatterikin olisi hyvä alku, mutten tiedä mistä sellaiseen löytäisin tieni.

Asiassa on kuitenkin se huonokin puoli. Minulla on toisinaan todella huono muisti ja pelkään sen olevan este, sillä vuorosanojen opettelu olisi piiitkä prosessi. Olen kuitenkin huomannut, että muistan paremmin kaiken semmoisen, josta olen kiinnostunut ja joka on mielekästä. Joten jos todella haluan näyttelijäksi, ehkä se huono muisti ei olisi siinä vaiheessa se suurin ongelma. Mutta muisti ei ole se ainoa huono puoli. Toisena on tämä aiemmin mainitsemani huono piirre, nimittäin ujous. Olen lukenut muutaman suomalaisen näyttelijän haastattelun siitä, kuinka he ovat kertoneet olleensa ujoja aloittaessaan näyttelemisen. En kuitenkaan mitenkään voinut uskoa sitä, sillä nämä näyttelijät olivat näyttäneet televisiossa olevan kaikkea muuta kuin ujoja. Kuitenkin sain näistä haastatteluista enemmän virtaa ja ajatus näyttelijän ammatista vain vahvistui. Olisiko ujous sittenkään niin paha este? Siitäkin voi tarpeeksi kauan harjoiteltuaan ehkä päästä pois. Kun vaan pistää itsensä tilanteisiin, joissa ei ole mahdollisuutta enää perääntyä. Tai ehkä se ujous jää osaksi elämää, muttei näy päällepäin.
Olisi kiva kuitenkin jutella jonkun näyttelijän kanssa, joka on ollut ujo alettuaan näyttelemään. Hän voisi kertoa siitä, kuinka pääsi ujoudestaan eroon ja mitä kautta löysi näyttelijäksi.

Mutta ennen kuin alan enempää ajattelemaan näyttelijän uraa, hoidan opintoni lähihoitajakoulutuksessa loppuun. Sitten voidaan ruveta miettimään jatkoa.

Ja nyt mie taidan painuu pehkuihin. Tässä oli tarpeeksi tekstiä tälle yölle ja lisää tulee joko päivällä tai sitten viikonloppuna. Viikonloppuna oli suunnitelmissa viettää äidin kanssa äiti-tytär ilta, sillä veli lähtee isälleen viikonlopuksi. Joten ehkä sunnuntaina voisin kirjoitella lisää kuulumisia tai mitä nyt pieneen mieleen juolahtaakaan.

Siihen asti siis heippa!

~ Puolukkka ~